Maanantai-aamun kriisiä

Kun yöllä heräilee jatkuvasti on selvää ettei kovin pirteä voi olla herätessään maanantai-aamuun. Mutta mikä ihmeen laki siinä sitten on että juuri silloin alkaa kaikki muukin mennä mäkeen?
Kuopuksellamme Inkalla oli erittän kivulias lonkka eilisen aktiivisen päivän jälkeen, jotta halusi nukkua olohuoneessa, sohvalla ei kuulemma koske niin paljon.
No, Inkan nukkuessa olohuoneessa en voinut perinteistä aamukahvia juoda sohvalla tietokoneen kera. Oli pakko siirtyä keittiönpöydälle, vaikka en tykkää ottaa konetta siihen, koska tuo kahvin kaatumisriski on niin iso.
Aamut ovat välillä niin helppoja lasten herättämisen suhteen, mutta juuri tänään ei ei tietenkään ollut sellainen aamu. Kata ei meinannut sitten mitenkään päästä pois sängystä. Tätä aikaa en uskonut tulevan silloin kun Kata oli alle 5 vuotias ja aamut alkoivat viimeistään klo 6 niin arkena kuin sunnuntainakin. Ja Inkan nukkuessa olohuoneessa en voinut edes kovin kovaa alkaa ääntä käyttämään saadakseni neidin hereille.
Ja kun nyt oli keittiöstä juostava herättämäään Kataa, olohuoneesta käsin se on niin helppoa. Mietin tuossa jo että mitä sitten kun alakerta on valmis ja me asumme alakerrassa, mutta sitten tajusin ettei se onneksi ole Katan kanssa enään ongelma, kun syksyllähän tuo neiti on hakenut toisille paikkakunnille kouluun, toivottavasti siellä joku huolehtii että neiti menee kouluuun ja pysyykin päivät siellä…
Kun viimein neiti heräsi olin ehtinyt menettää hermot jo monta kertaa, kun tuntui että joka asia vastustaa. Kaikki tavarat olivat väärissä paikoissa ja kukaan ei ollut kuunnellut minun mielipidettä miten asioita voisi tehdä jotta minun olisi helpompi elää perheessämme. Eihän nämä siirretyt tavarat jne normaalisti minussa olisi tälläistä kiukkua aiheuttaneeet, mutta nyt väsyneenä ja tietäen että tiukka viikko tulee olemaan tuli sanottua Nikollekkin tosi pahasti aamun aikana.
Koirat olivat koko ajan edessä ja Inka oli levittänyt sohvatyynytkin pitkin olohuoneen lattialle eli juuri minun eteeni kun liikuin siellä.
Kun viimein taksiin pääsimme Camilan kanssa olin aivan loppu. Tuntui että ei tästä viikosta voi tulla mitään, en jaksa tälläistä elämää kun mikäään ei suju ja kaikki menee vikaan. Ja tiesin että meillä on Camillan kanssa kokemuskoulutuskeikka Pohjois-Savon Näkövammaisten toimintakeskuksella tuleville lääkäreille. Ja kun näissäkin ryhmissä on välillä sellaisia jotka eikä puhu mitään. Aamukahvi toimistolla piristi kumasti kyllä, mutta hetken iski taas sellainen olo että EI… Kun kuulin vielä keittiössä istuessani että ensimmäisen kerran ryhmässä oli erittäin koirapelkoinen ihminen ja kun ryhmälle selvisi etttä koira on tiloisssa alkoi keskustelu miksi heille ei ole kerrottu että koira on, ku jokuhan voi olla tosian koirapelkoinen tai allerginen. Vinkkasin tästä keskustelusta aluesihteerillemme Maaritille tästä käydystä keskustelusta. Maarit otti hyvin esille heti alkuun mitkä opaskoiran oikeudet ovat. Enemmän opaskoira asioista kirjoitan Camillan omalla face sivulla www.facebook.com/opaskoiracamilla.
Rutiinilla jo vedän opiskelijaryhmät, mutta toisaalta tiedän tekeväni kokemuskouluttajana.
Mutta luentojemme jälkeen oli upeaa kun ryhmästä tuli paljon kysymyksiä ja kaiken kruunasi yhden opiskelijan henkilökohtainen kiitos siitä että olen aitona näkövammaisena kertomassa Näkövammaisen elämästä. Paljon enemmän minä itsekkin haluan näihin kokemuskouluttajajuttu keikkoihin panostaa kun siitä saa palautetta niin ruusuja kuin risujakin.
Keikan jälkeen siirryimme tänne töihin Camillan kanssa, joka selkeästi nautti kun arki alkoi ja tultiin työpaikalle. Minullakin tässä vaiheessa jo ihan eri olo. Miten se voikin fiilis niin nopeasti muuttua ja loppujen lopuksi pienellä asialla. Tästä lähtien muistan taas jonkin aikaa antaa kiitosta silloin kun siihen on aihetta suoraan asianosaiselle. Ehkä suomalaiset eivät osaa sanoa kiitosta, mutta opettelunalainen asia selkeästi. Tämän tekstin kirjoitin sitten kahteen kertaan, koska olin jo melkein loppusuoralla kirjoittamisessa ja silloin tein jotain ja sain puheohjelan avullla tämän koneen täysin jumiin jotta kyllä kone hienosti englanniksi kertoi mitä nappia painan ,mutta eipä tapahtunut mitenkään mitään. Oli pakko pyytää Tuomo apuun, joka sai jotenkin maagisesti koneen toimintaan, mutta siinä samalla edellinen kirjoitukseni katosi. Mutta kone toimii taas ja se onkin tärkein asia, koska minä en siiten pystynyt vaikka kaikki konstit koitin käyttää…
Teemme Tuomon kanssa Pohjois-Savon Näkövammasiten jäsenlehteen juttuja ja tänään saimme taas yhden jutun eteenpäin ja huomenna samaan lehteen lähtee toinenkin juttu.Työni on todella monipuolista ja kahta samallaista työpäivää täällä ei ole. No emme Camillan kanssa ei vamasti pitkään jaksettaisikaan. Uutta minun on paljon opittava, mutta tuntuu että tässä työpaikassa Tuomolla on oikeasti halu opettaa minua. Eikä ole vielä ikinä sanonut että olen epätoivoinen koulutettava. Vaikka itsestä välillä siltä tuntuu, kun ei nämä IT-asiat olleet minullle reilu vuosi sitten niin arkipäivää kuin nyt.
Loppujen lopuksi hyvin voimaannuttavaa tämä työnteko minulle on ollut ja nyt kun rankka kevät on ollut tässä muutenkin.
Elämään mahtuu paljon huolen aiheita, mutta työ on tällä hetkellä selkeästi se voimaannuttava asia, niin kokemuskouluttaja hommat, Arkeen Voimaan ryhmien ohjaus sekä tottakai tämä meidän päivätyökin.

Ei tämän näin pitänyt mennä

Kun perjantaina jäimme viikonlopun viettoon, luulin että sunnuntaina olen erittäin levännyt ja iloinen ihminen. Ei tässä asiat nyt tosiaan tällä hetkellä siltä tunnu.
Aivan Upeaa oli Ystäväperheemme Siirin ja Ipen kanssa viettää viikonloppua ja saada kummipoika Tinokin tänne meille ihan ajan kanssa. Koirat saivat leikkikavereita ja Camillakin vietti upeita hetkiä uusien kaveriien Donnan ja Pepin kanssa. Saimme Siirin kanssa kerrankin puhuttua niin ettei koko ajan joku keskeyttänyt ja miettiä syntyjä syviä vertaistuen muodossa.
Mutta mikä nyt on? Olo on niiin väsynyt että koko ajan tulee tässäkin kirjottaessa tavallista enenmän kirjoitusvirheitä ja kotitöiden teko oli äsken kyllä tervanjuontia, mutta sain ne hoidetttua sisulla loppuun.
Onko nyt niin että kun sain purettua ulos sen kaiken mitä mieltä on painanut jo pitkäään jutellessa Siirin kanssa ja kotikin alkaa näyttää siistiltä ja kevät on otettu vastaan iskee minulle väsymys.
Tänään saimme trampoliininkin taas käyttökuntoon joka meidän perheessä on olllut täällä maalla asumisen ajan se kevään merkki. Camilla taisi tänään ensimmäisen kerran elämässään nähä trampoliinin ja oli muuten järkytys hänelle. Nyt jo äsken kun lapset siinä pomppi koirien ulkoillessa oli asia jo Camillalle ok. Eli nopeasti tottui tuohon ihmeelliseeen hökötykseen.
Minä annan tässä arjessa itsestäni kaiken irti ja sitten kun saan purettua kaiken on olo se todellinen. Hetken tuntunut välillä arki vie liian kovaa eteenpäin, enkä osaa ehkä pysäyttää ajoissa. Mutta ehkä tällä kertaa kroppakin alkoi varoittamaan että pidä huolta enenmän itsestäsi viikko sitten epilepsiakohtauksen muodossa ja nyt tällä viikolla selän naksahtamisen tullessa. Nämä aina pysäyttävät kyllä miettimään omaa rajallisuuttaan ja kuinka nopeasti kaikki voikaan muuttua. ja todella oli tärkeää saada puhua Ystävän kanssa asioista, on aivan eri asia puhua mieheni –Nikon kanssa näistä jutuista kun ns ulkopuolisen ihmisen, jjolla on sama tilanne . Mutta tyytyväinen olen siitä että heräsin tilanteeseen ja nyt voin huomioida itseäni paremmin. Ei koti tarvitse aina olla viimeisenpääälle koko ajan, koirat ovat joku päivä ihan tyytyväisiä vaikka vain lähimetsässä juoksentelisivat, jos oma olo on sellainen etten jaksa lenkille lähteä ja että minulla on oikeus sanoa että olen väsynyt.
Lapset ovat aivan upeasti auttaneet nyt viikonlopun aikana kuten Nikokin ihan arjen asioissa. Kun yhdessä tehdään kaikilla on parempi mieli ja kaikki jaksavat paremmin, yhteisyrityshän tämä perhe on, kuten Siirin kanssa puhuimme! Kukaan ei pärjää maailmassa yksin,mutta kukaan ei Perhettäkään yksin pyöritä,mikäli perheessä on enenmän kun yksi henkilö!

Vapaapäivän viettoa

Aloitinhan minä tämän lauantaisen vapaa-päivän rauhallisesti ja jätin kaiken ylimääräisen tekemättä. Pyykitkin otin pois kuivausrummusta,mutta siihen se jäikin sitten.
Kahviakin join rauhassa enkä syöksyillyt kuppi kädessä paikasta toiseen,kuten tavallista, mutta sitten…
Sain loistoidean että kun vävypoika Aleksi lähtee auton siivoukseen Toni voisi lähteä polttamaan Aleksin kanssa roskia pihalle ja saisi koirat juosta samalla pihalla kunnolla.
Sain sitten loistoidean että lähden itsekin pihalle, kun Inka oli kaverin synttäreillä. Jotta hänkään ei seuraa ollut kaipaamassa. Sitä ei olisi pitänyt tehdä.
Menin sitten pihasaunalle, kun Niko oli saanut idean että saunottaisiin pihasaunalla. Järkytys oli kamala kun avasin siellä ulkooven.. Sinnepä oli kasattu talven aikana vaikka mitä rojuja ja vaikka kuinka paljon ihan roskikseen menevää. Siitä sisuunnuin ja eikun jätesäkkejä sisältä hakemaan ja tavaraa Tonin kanssa niihin mättämään. Onneksi Toni tosiaan oli mukana, koska roskien sealssa oli mm puukkoja ja muuta vaarallistakin.Minä kun en ikinä muista että noissa hommissa pitäisi hanskoja pitää.
Loppusuoralle saimme homma kun minä jotenkin pahasti taas kumarruin ja naps selkä hän se siinä sitten meni. Tällä kertaa jalat ei menneet alta, jotta toivon että pienellä välilevyn pullahduksella selvittiin tällä kertaa. Vanha vika ,mutta välillä aina muistuttaa olemassa olostaan. Eli nyt on kipeänä polvi ja selkä. Kyllä ei oikeasti meinanut hetkeen positiivista ajatusta mistään edes siivouksen hyvästä onnistumista tulla mieleen, nyt jo parempi fiilis kun särkylääke vie pahimman kivun hetkeksi pois, mutta tämä sohva on taas tosi kiva juttu.Ja se että toiset hoiti koiriltaruuan ja ulosviennin taas.
Muttta onkohan se nyt niin että minä teen niin paljon sellaisia asioita mitä sokean ei ns pitäisi pystyä tekemään niin paikat hajoaa, kun järki ei sano ettei tähän sokea pysty?
Oma asenne on aina ollut vammattomana ( vaikeasti lukihäiriöisenä, mitä ei ikinä peruskouluaikana edes tutkittu, olin vain se tyhmä ja laiska) ja nyt vammaisena että päätän ensin mitä tahdon tehdä ja sen jälkeen miten teen asian.
Olen oppinut pienestä asti taistelemaan elämässä eteenpäin ja se on varmasti syy siihen miksi olen selvinnyt kaikesta vastaantulevasta näinkin hyvin ja jatkanut elämää kumminkin eteenpäin.
Minä en osaa yleensä sanoa etten osaa tai pysty johonkin asiaan. Monta asiaa oppii sokeanakin mutta teen asiat hitaammin ja on totta että esim autolla en lähde ajamaan. Tästä tuli elävä esimerkki perjantaipäivältä töistä, kun minä menin jo Camillan kanssa edeltä ulos, kun Tuomo ja Avustajamme( eli tässä tapauksessa autokuskimme) tulivat vähän perässä. Tavallisesti menemme kaikki yhdessä autolle. Päästin Camillan irti jo heti kun tajusin ettei parkkipaikalla ole kukaan juuri lähdössä, että neiti voi käydä tarpeillaan lähipuskissa ja jatkoin itse matkaa autoa kohti valjaat kädessä. Hetken Camilla meni reippaasti eteenpäin,mutta sitten tajusi että ei nyt o n jotain väärin lähestymme työautoa ja me ollaan kahdestaan . Camilla tuli tökkimään minua polveen( joka Camillallle on yleensä merkki eri asioista mm että puhelin soi , kun en sitä usein itse kuule). Ja voi sitä riemua kun Tuomo ja avustajamme tulivat parkkipaikalle. Camilla heiluttaa häntää mielestäni vähemmän kun edelliset oppaani , jotka ovat olleet labradorin noutajia, mutta tässä tilanteessa kyllä häntä heilui .
Nyt on kai paras paneutua kirjan kuunteluun, se kun on jäänyt viime aikoina niin vähälle ja tällä hetkellä siihen on aivan oikeutettu syy….Järjestöelämästä lupasin pysyä viikonlopun pois,mutta piti tuossa jo yksi sähköposti kirjoittaaa äsken. Eli mihin sitä näistä asioista päääsisi mielessä pyörii joka tapauksessa….

Milloin tulisi se rauhallinen päivä?

Sen harvinaisen kerran kun aamu alkaa rauhallisesti ja hyvällä fiiliksellä. SIis kahvit eivät kaatuneet pitkin pöytää, koirat tottelivat ilman useampia kehoituksia sisääntulosta ja Inkankin olin saanut jo matkaan kouluun aloitti meidän nuoripari elämää isomman riidan, niin jotta jos oltaisiin kerrostalossa asuttu olisi varmasti varoitus tullut. Tonikin heräsi reippaasti ylös kun menin herättämään ja sanoin vain että kuulet varmastikkin tuon huudon, eli äidin ei tänä aamuna tarvitse hermostua.
Töihin selviittiin Camillan kanssa kunnialla ja neiti ilmeisesti alkaa oppia tämän töissä olon kun niin innollla taksista tultiin ulos, ja hississä oli täysin liikkumatta ja Tuomon moikkauksen jälkeen rauhottui odottelemaan meidän aamukahviterapia hetkeämme.
Aamupäivä meni kokoustelun merkeissä, Tulevan Potilaan Päivänloppusuunnitteluissa. Camilla päsi siksi aikaa liikuttaamaan Hannaa PUijolle. Siinä samalla oli muutakin suunnittelua tulevasta. Ja sitä kun luuli että ihana päivä alkoi puhelin piipata ja Katalta tulee viestiä kun koulussa ei taas ymmärretä. Ja tietenkin erityisope on tänään poissa enkä päääse asiaa selivttämään. Kyllä on niin ihanaa olla erityislapsen äiti. No, asia ei vanhene ja maanantai tulee nopeasti.
Kohta pikana jo suunnistus töistä kuntosalille vertaisohjaajaksi ja sen jälkeen kotiin enkä liiku sielä mihinkään viikonlopun aikana. Vieraita toivon ja odotan edelleen kovasti,mutta asia ratkeaa vasta lähtitunteina ollaanko vain omalla porukalla. Mutta Hyvää Viikonloppua Kaikille! Ja otetaaan rennosti me ketkä voimme!

Blogi kehittyy teknisesti

Oikeastaan olisin halunnut kirjoittaa ihan muista asioista, mutta nämä tekniset asiatkin ovat tärkeitä. Mielelläni olisin kirjoittanut yrittäjyyden ankeudesta ja näkevien ihmisten kummallisuudesta. Kaikkea ei voi kirjoittaa, sillä ketäpä se kiinnostaisi ja joitain asioita ei ole syytä sanoa ääneen.

Erilainen tavallinen elämä blogissa on tapahtunut vähän muutosta ulkoasun suhteen. Muutokset toki vielä jatkuvat kotikonstein avustajamme Hannan avulla. Ehkä olisi pitänyt palkata ulkopuolinen taho muokkaamaan blogin ulkoasua, niin homman olisi saanut nopeasti kuntoon. Kuitenkin on niinkin, että aina palvelut maksavat, joten pitäisi tietää aika tarkasti mitä halutaan. Tällä hetkellä blogiin, mikä on rakennettu WordPress-julkaisualustalle on asennettuna teema Weaver II. Teema on monipuolinen ja antaa kyllä laajat mahdollisuudet ulkoasun muokkaamiseen. Pitäisi vain ymmärtää, jotta mitä muuttaa ja minne suuntaan. On muuten melko mielenkiintoista ohjata näkevää ihmistä blogin ulkoasun muutoksissa, kun ei ole ihan itsekään selvillä, mikä mihinkin vaikuttaa. 😀

Tämä blogin ulkoasun muuttaminen näin pikaisesti lähti siitä, kun tuli palautetta, että tähän blogiin pitää saada väriä. Palautehan on hyvä ja sitä tarvitaan, eihän muuten mitään kehitystä tapahdu. Mutta siis blogiin pitää saada väriä. Sokeille blogin ylläpitäjille tämä on hyvinkin haasteellinen palaute. Pitäisi mielestäni kertoa, että mikä väri olisi hyvä ja nimenomaan mihin kohtaan väriä kaivattaisiin. Itselleni on tuo äänenkäsittely jossain määrin tuttua. Jos tilaisuuden miksaajalle sanotaan, että ääntä pitää muuttaa, niin mitä hän voi tehdä, kun ei tiedä millaiseksi äänen pitäisi muuttua kuulijan mielestä. Mutta siis kuitenkin väriä on yritetty saada avustajamme Hannan avulla tähän blogiin. Sitä voisi tietenkin kysyä, että onko näkeville ihmisille tärkeämpää blogissa kuvat ja värit vai blogin sisältö? Somessahan nykyään kuvat ja värit menevät hyvinkin sisällön ohi, ainakin näin sokean silmin katsottuna. 😀

No, jokatapauksessa tämän Erilainen tavallinen elämä blogin varmuuskopiointikin on nyt ratkaistu. Muuten olettehan te, jotka pidätte blogia selvittäneet, miten bloginne varmuuskopioidaan? Valistunut arvaus on se, että monikaan ei tiedä. Varmuuskopiot saattavat osoittautua joskus varsin arvokkaiksi, vaikkapa laitevian sattuessa, tai oman virheen, siis sen inhimillisen tekijän, seurauksena. Tässä blogissa varmistus tehdään Dropbox-pilvipalveluun kerran viikossa torstain ja perjantain välisenä yönä. WordPress-julkaisualustalle löytyy lisäosa WordPress Backup to Dropbox, mikä toivottavasti hoitaa hommansa. Vielähän tästä ei ole tietoa, kun lisäosan olen vasta asentanut.

Ehkäpä en olisi tähän blogialustan asentamiseen ryhtynyt ja muokkaamiseen, jos olisin arvannut, miten paljon tässä on säätämistä. Toisaalta, kun itse tekee, niin ainakin oppii jotakin. Onhan tässä blogissa jo mukavia ominaisuuksia, kuten sähköpostitse toimiva artikkeleiden julkaisu. Tämä tapa on meille sokeille blogaajille hyvinkin esteetön.

Uusia kirjoitusaiheita on jo muhimassa, joten sieltä ne jonain päivänä tulevat tämän blogin lukijoiden iloksi.

Liian tarkkanako?

”Äiti, missä mun reppu on? Äiti, missä mun kengät on? Äiti, missä mun ja missä mun.”.
Tämän jaksaa ja ymmärtää vielä jollain tasolla vaikka lapset jo aika isoja ovatkin, mutta kun nyt viime ajat tuntuu että suurin osa minun hereillä olo ajasta menee juuri tähän missä on ja missä on ja etsijänä minä…. Olenko tullut siis huolimattomammaksi, vai muut siirtelevät tavaroita paikkoihin joista eivät minulle kerro ääneen vai onko muilla tullut huolimattomuutta kevään tullen lisää?
Keväällä on paljon muutosta jo tässä arjessa muutenkin kun siivous aktivoituu pihallakin , vaatteet vaihdetaan kevyempiin ja mieli pitäisi piristyä. Mutta juuri nyt kun etsii tavaroita toisten jäljiltä mitä mielenkiintoisemmista paikoista. heti työpäivän jälkeen miettii oikeasti että voi kunsen verran jotta voisi näöllä ettsiä, ettei tarvitsisi käsikopelolla mennä. Siinä ei tarvitse tavaran olla puolta metriä eri paikassa kun pitäisi niin kadoksissa on. Onneksi pyykin keruu on helpottunut Camillan myötä paljon, neiti kerää
Anteeksi purkautumiseni, mutta josko huomenna jo positiivisempia ajatuksia … mielelllään pyykit rapsutuksia vastaan (eli www.facebook.com/opaskoiracamilla).
Mitenköhän neidin saisi vielä oppimaan keräämään tiskejä ja roskat, mutta vain sisältä ja omasta pihasta. Mutta.
Kevät on ilmeisesti tehnyt tehtävänsä siinäkin että ajatukset ovat jo kesälomassa, kun tarkkuus kadoksissa vähän joka suunnassa, turhauttaa vain niin paljon sokeana näkevien asioita korjailla.. Ja nyt täällä kuopus etsii puhelintaan, mutta taisi sen löytää omilta jäljltään….Huolellisuutta ja tarkkuutta rakkaat kanssa ihmiset, emme me sokeat ilkeyttämme tarkkutta odota, meistä on vain ikävää perässä kulkea ja huomautella asioista. Ihmisiä olemme ja mielummin tottakai jokainen hoitaisi itse kaiken, eikä olisi avun varassa, mutta kun pelikortit tällä kertaa meni näin!

Väsymystä ja naisenergiaa

Kun aamun aloittaa klo 6 ja juuri kotiuduin voin sanoa rehellisesti että olen väsynyt, mutta samalla iloinen ja energinen siitä että olen saanut viettää hyvän päivän ja tehdä sitä mistä todella nautin. Se ei minulle ole itsestään selvyys.
Aamulla kotihommia ja lapset kouluun, kuopuksemme Inka meinasi kyllä myöhästyä koulusta kun äiti muisti koulukyydin ajan 10 minuuttia väärin, mutta onneksi vävypoika Aleksi korjasi tilanteen.
Töissä tänään oli olo että saatiin tehokkaasti käytettyä jokainen minuutti, kun facebook ei toiminut eikä me aina käyty tarkistaassa tilannetta siellä. Haastetta teki paljon kotisivujen teko tänään. Olen todella iloinen siitä että Tuomolla riittää intoa ja hermoja opettaaa minulle noitakin oppeja. Ikinä kun en ole kotisivuja tehnyt on se todella haasteellista minulle.
Päivällä oli todellista naisenergiaa kun olin skypen kautta Näkövammaisten Keskusliiton naistoimikunnan kokouksen. Kovasti minua etukäteen jännitti että mitä jos tipun linjalta kesken kokouksen ja kun olin Camillan kanssa yksin että osaanko varmasti saada itseni sitten takaisin. Tiedän että osaan, mutta kumminkin vielä pientä jännitystä aiheuttaa tällaiset tilanteet, joita kumminkin tulee vielä aika harvoin. Etäkokoukset lisääntyvät ja se on hyvä, koska tällekkin päivälle sain tehtyä paljon muutakin kuin matkustaa Helsinkiin. Hyvin sain oltua kokouksessa mukana, sain materiaalit ajoissa etukäteen ja ehdin hyvin perehtyä niihin. Itse koen etäkokousten vain olevan nykypäivää ja meidän on pysyttävä mukana tämän päivän asioissa. Kaikkia kokouksia toki ei etänä voi hoitaa, eikä se olekaan tarkoitus. Mutta tällaisena aikana kun raha järjestöilllä on tiukassa on hyvä etäkokous asiatkin huomioida oikeasti.
Illaksi ehdin Camillan kanssa vielä ohjaamaan Arkeen Voimaa- kurssia. Ja joka kerta sitä itsekkin oppii lisää vaikka niin monta kertaa samat asiat on kuullut ja kertonut. Tänään erityisesti jäi positiivinen ajattelu mieleen. Kylllähän sitä paljon omalla ajatusmaailmallaan hallitsee elämäänsä, niin se vain on.
Camilla pääsi iltapäivällä onneksi taas avustajamme kanssa juoksemaan Puijon metsään, kun minä tällä hetkellä olen polven takia lähes liikuntakiellossa, ihan pakolliset kävelen, mutta kaiken minkä voin olla liikkumatta ja rasittamatta polvea olen paikoillani. Polvi on siis erittäin kipeä edelleen ja nyt maltti on valttia tässä asiassa.
Kotiin tullessa oli ihana huomata että täällä pärjätään ilta tosiaan ilman minua ilman että on kamala sotku ja minulla täys työllisyys raivata kaikki kuntoon. No, astianpesukoneen tyhjennys odottaa tuolla, kuivausrummusta otin pyykit pois jotta sain toiset sinne ja seuraavat pyörimään. Mutta olisikohan se mahdollista että tulevana viikonloppuna täällä ei minulla olisikaan työleiri vaan saisin nauttia ihan rauhassa vapaasta ja ehkä saada Ystävämme kyläänkin tänne.… Liian usein en nykyisin ehdi näistä sosiaalisista suhteista huolehtimaan, välillä se harmittaa ,mutta toisaalta tällä hetkellä elämän tilanne on sellainen että nyt on menoa enenmän. Mutta muistan vielä elävästi ajan kun olin lasten kanssa kotona ja ahdisti välillä todella kovasti kun ainoa paikka missä kävin oli leikkipuisto ja kerho kerran viikossa….
Toisaalta tunnen omat rajani hyvin ja tiedän että osaan rajoittaa siinä vaiheessa jos voimat meinaa loppua. Mutta tällä hetkellä naisenergia jyllää kovasti täällä!

Välillä väsyy…

Moni kysyy usein minulta miten meidän arki eroaa perheen elämästä jossa molemmat vanhemmat ovat terveitä?
Sitä ei usein itse huomaa ennen kun arjessa on ollut paljon monen moista ja on joutunut äärirajoille jo muutenkin, mutta kun lisänä on sokeus ja muut vammat totuus tulee välillä yllättäen esille.
Kyllähän meillä arki menee kuten muillakin, lapset käyvät koulua ja vanhemmat töissä, syödään ja nukutaan. Omilta lapsilta kun kysyy miten meidän elämä olisi erilaista jos äiti näkisi, tulee vastaus että meillä ei olisi Camillaa eikä olisi ollut ihania oppaanpentuja kasvamassa.
Eli kamalasti nuo ilmeisesti ei ole kärsineet tilanteesta. Mutta kun koko ajan vetää itse arkea täysillä tulee välillä tälläisiä pieniä hetkiä että tuntuu että en jaksa. Varmastikkin vain viimeinen pisara oli kengät hujan hajan eteisen lattialla, johon meinasin kaatua. Jalkaa on särkenyt kovasti koko päivän ajan ja tieto etten itse pääse lenkille ties miten pitkään aikaan ei helpota olotilaa..
Rakastan työtäni kovasti ja sen mukanaan tuomia haasteita, mutta tänään kun olo on heikko muutenkin nekin alkoivat tuntua ylivoimaisilta että enkö osaa tätäkään …vaikka kumminkin tiedän että osaan ja selviän ja mitä en osaa sen harjottelen. Vammojeni vuoksi aikaa menee pitempään, mutta opin. Lapset meillä on jo niin isoja että pitäisi minun alkaa ilmeisesti kirjoittamaan seuraavaksi tämän jälkeen työvuorolistoja näistä kotihommista. Ja sitten tärkeää jotta pitäisin kiinnikkin siitä. Vielä on helpotuksena täällä ollut kun mieheni Niko on ollut sairauslomalla ja kun itse olen esim iltatöissä ollut on kotitullut hoidettua. Mutta se luksus loppuuu maanantaina, kun hän palaa takaisin töihin ja reissuhommin. Jotta olen viikot sitten taas yksin tämän porukan kanssa.
Tänään töissä kahvilla tuli pohdittua että jos olisinkin näkevä miten erilainen olisin. Luulen että paljon itsekeskeisempi. Vammaisuus on opettanut minua paljon suvaitsevaisemmaksi ja osaan arvostaa elämää näinä hankalampinakin hetkinä. Niin hiuskarvan varassa se on useamman kerran ollut kumminkin.
Camilla purkaa virtaa tuolla luuhun innokkaana ja häntä ei kiukuta yhtään tämä elämän meno vaikka asiat vaihtelevat nopeasti ja pääsihän hän juoksemaan ja irrottelemaan jo työpäivän aikana, vaikka minun lenkkeilyt on tällä erää poissa. ja kaverit odottivat innolla työläistä täällä kotona jotta pihallakin spurttailtiin, koira ei tulevasta huolehdi, jotta pitäisi se itsekin sama asenne omaksua ja tunnin päästä luulen että minulla on taas hyvä fiilis ja arki sujuu! Mutta jokaisella on oikeus väsyä ja sanoa se ääneen! Muistakaa tämä kaikki!

Maanantain tunnelmia…

Taas uusi viikko käynnistetty ja aamun kun aloittaa ensin töissä aamukahviterapialla suunnistaen siitä työterveyteen kipeän polven kera.
Polvelle tuli onneksi lievempi tuomio mitä pelkäsin, mutta siltikin viikon parin lenkkeily kielto tulee tekemään tiukkaa, koska polven limapussi on vaurioitunut ja jollen nyt malta huilata pitää piikillä ottaa tavarat pois sieltä ja ajatuskin tuntuu jo kamalalle..
Päivää siivitti jutun teko Pohjois-Savon Näkövammaisten jäsenlehteen tulevn jutun teko sypen kautta haastattelimme kaimaani Oulusta Näkövammaisten Kesäpäivien tiimoilta, jotka ensi kesänä järjestetään . Ja sinnehän minä ja Camilla varmasti suuntaamme. Meitä ei pidä sieltä pois mikään.
Jännittävän kuuntelunautinnon meille antoi Radio Yle Savo, kun minusta ja Tuomosta tehty haastattelu tuli päivällä julkisuuteen. Oli Mielenkiintoista kuunnella miten toimittaja oli pätkinyt jutun.ja hyvin oli homman hoitanut.
Toimistopäivänä kuten tänään huomaan usein että en ole tottunut istumaan niin paljon, eihän sitä ehtinyt ikinä edes istuviltaan syömään kun kotiäitinä oli lasten kanssa. Nautin vieläkin joka kerta kun saa rauhassa syödä ja juoda kahvinkin ihan istuviltani.. Muutenkin vieläkin joka kerta kun menen töihin nautin siitä rauhasta mikä meillä töissä vallitsee, koska kotona kumminkin tämä tasainen kaaos on vielä kin arkipäivää.
Jatkoin vielä päivää Camillan kanssa Arkeen Voimaa ohjaajien –palaverissa. Oli todella mukava kuulla positiivista palautetta kursseista ja siitä kuinka Kuopio on ehdottomasti aktiivisin paikka tällä hetkellä Arkeen Voimaa ryhmien tiimoilta! Ruusun kanssa tulin sieltä kotiin, erittäin positiivisella ololla. Eikä se positiivinen olo ole kadonnut vielä täällä kotonakaan mihinkään, ruoka puolesta on huolehdittu ja lapset ihan suht tyytyväisinä elämäänsä eikä mitään sisarus rakkaus riitojakaan vielä ole saatu aikaan.Mutta tällä hetkellä eniten tylsistyttää, koska ainanhan tähän aikaan lähden Camillan kanssa lenkille ja nyt on vain maattava sohvalla..
Tämä ei selkeästi sovi minulle yhtään,jalka on kyllä sen verran kipeä ettei lenkille tee mieli.Ja jotain hyvää tästäkin ruokapalvelu toimii tähän sohvalle. Upeeta!!>br> Eli otan nyt ilon irti tästä sairastamisesta sen verran mitä pystyy!

Siivousta erillaiseen tyyliin

2 kertaa vuodessa meillä on se omakotitalon inhottavin asia mielestäni hoidettava , eli pihan siivous.
Täällä maalla asumisen aikana ei ikinä olla kyllä näin aikaisin keväällä hommaan päästy käsiksi kun tänä vuonna. Luntahan tuli uudelleen kun kerran ehtivät sulaa pois ja maakin kuivasi kivasti jo,mutta kun uusi lumi tuli ja suli äkkiä pois sateen kera on piha ihan vellinä,mutta silti rattikelkkaa esim emme enään silti tarvitse tänä talvena..
Miten sitä talven aikana kertyykin kaikkea mahdollista pitkin pihaa. . Meillä kun kuopus Inka on vielä innostunut tuosta kokkailusta savesta tuolla pihalla oli siellä sitten kaikki mahdollinen varustus siihenkin hommaan pitkin pihamaita. Myös remontti roskia pihalle on heitelty vain talven aikana. Haastetta hommaan toi sade ja lapset ei kovin pitkään viihtyneet pihalla. Joten jäimme mieheni Nikon kanssa jatkamaan homman loppuun. Niko kertoi minulle mitä otan ja mistä ja mihin suuntaan vien. Välillä huvitti että voisi nopeammin homma hoitua jollen säheltäisi mukana,mutta toisaalta tällainen on meidän perhe ja ja asiat tehdään eritavalla ja varmasti hommat hoituisi nopeammin ilman minua mutta silloinhan emme tekisi asioita perheenä.
Pihan siivouksesta innostuimme niin kovasti että siivosin Inkan kilpikonnana terraarionkin ja Toni puhdisti kalojen ison akvaarion. Tuntuu ihanalta että tehdään perheenä yhdessä asioita ja saadaan yhteishenkeä tähän porukkaan.
Iso haaste tässä yhteishengen luomisessa on se että meillä on sokean äidin lisäksi se että lapsilla murrosikä jyllää kovaa vauhtia kaikilla. Esikoinen Kata kyllä on jo voiton puolella siiinä.
Monta kertaa kuulee erillaisilta vammaisilta etten voi tuota ja tuota tehdä kun olen vammainen. Minä taas olen sitä mieltä ett itse me ne rajoitukset laitamme. Tuolla pihallakin puuhatessa oli välilä olo että en mie voi esim auton renkaita pyöritellä toiseen paikkaan,mutta hyvin osaisin kun hyvin neuvotttiin ja näytettiin mitä teen.. Roskia löysin hyvin valkoisen kepin avulla, nonikäyttöinen keppi siis. Asenne se rakaisi.
Minä olen vammautunut 20vuotiaana täysin terveestä yhtenä yönä terveestä vaikeavammaiseksi. Kirjoitan koko tarinan joku päivä, nyt on paras mennä jatkamaan siivousta kun fiilis on päällä ja lapsetkin hommassa mukana…Jos vaikka saataisiin kaikki paksut talvivarusteet jo pesuun, kun luotan ettei niitä kovia pakkasia enään tule ja sahan ne äkkiä takaisin jos niin kävisi.