Kokemusasiantuntijaksi Kasvaminen

Monihan tietää, että olen aloittanut Kokemusasinatuntija koulutuksen ja Ensimmäisenä viikko tehtävänä oli heti pohtia Omaa Tarinaansa. Minulle sinänsä helppo homma, koska olenhan toimiut Kokemuskouluttajana jo v. 2008 lähtien ja tehnyt paljon keikkoja Olenhan siis kertonut Elämästäni jo varmasti satoja kertoja, mutta en ole ikinä ennen kirjoittanut sitä… Mutta nyt aloitan siis: Elin 20 vuotiaaksi perus terveeen nuoren naisen Elämää. Sain esikoisemmme 19vuotiaaana ja ja opiskelin lähihoitajaksi.
Heti tytön syntymän jälkeen alkoi mystiset päänsäryt ja oksentelin sekä kouristelin välillä. Mutta oireet taas välillä katosivat. Vauva arki oli rankkaaa ja sen sekä migreenin piikkiin meni kaikki. Tätä jatkui 1½ v ajan, koitin opiskella tehokkaana ja olla Maailman paras Äiti samalla.
Eli meillä jo housut likaantuivat vaihdettiin myös paita ja sukat , koska ne pitivät olla s amaa väriä ja tyyliä. Mutta jossain vaiheessa hoidossa alettiin ihmetellä , kun tytöllä oli varavaatteissa eriparin hanskat, muuten samanlaiset mutta toinen vihreä ja toinen punainen. Tästä olisi pitänyt jo jotain päätellä. Mutta ei siinä vain aina sanottiin lääkärissä että ota rennommin, kyllä se siitä…
Silmälääkäri otti minut vakavasti, kun sinne menin kaksoiskuvien ja näön hämärtymisen jälkeen.
Mutta tuomio oli saman tien karu. Kiireellisenä Kotkan keskus sairaaalaan 80km päähän jotta pää on kuvattava heti! Tässä vaiheessa minulle iski shokki. Mies armeijassa, ja lapsi päivähoidossa. Mitä nyt. Onneksi Äitini oli heti valmiina apuun asuimmehan siloin 25km päässä toisistamme. Minä lähdin siis sairaalaan jossa päää kuvattiin ja tuomio oli saman tien selkeä: hydrokefalus. Apua, mikä se on … Aloin hysteerisesti itkeä, kun ajatus että päässä on jotain leikattavaa oli minusta kuoleman tuomio.
Matkalla sairaalaan ehdin jo miettiä omat hautajaiset ja tytön kohtalonkin .
Samana yönä minu leikattiin ja sain ensimmäisen shuntin päähäni.
Alku meni hyvin,mutta sitten heräsin parin viikon kuluttua aamuun jolloin en nähnyt enää mitään.
Mitä sitten?
Elämä on antanut raskaitakin kortteja.
Opiskelin koulutetun hierojan ammattitutkinnon ja luuulin jotta siinäon loppu Elämän ammatti ,mutta toisin kävi. v. 2008 sairastuin vaikea hoitoiseeen epilepsiaan sen jälkeen kun päähän oli jouduttu tekemään 13 leikkausta. Tämä Vetäsi matot jalkojen alta ja muutti kaiken.
Mikään ei ollut enää ennalta arvattavaa ja suunniteltavaa.
Perheeseemmme syntyi kaksi lasta v2003 ja 2004 ja juuri ennen Tonipoikamme syntymää 2003 sain jo ensimmäisen Opaskoiranikin.
Toni syntyi keskosena ja jouduin taistelemaan Oikeudesta Äityteeen vauva aikana.Tämä oli varmasti Elämäni raskainta aikaa, koska vielä näin melkein 14vuotta myöhemmin asia tuntuu Erittäin raskaalta.
Epilepsia on tehnyt tuhojaan niin paljon ,että käsien voimat ovat poissa joten hierontahommat eivät onnistu enään ja oli suunnitelma että työllistyisin IT-kouluttajana, mutta sillä allla ei ollutkaan töitä ja nyt on taas uudellleen koulutus edessä, mutta haasteelliselta se näyttää.
Eläinten kanssa tahtoisin työskennellä tulevaisuudessa. Ja toivon haaveeini toteutuvan. Ilman haaaveita ei mikään voi toteutuakkaan!
Kun minulla on nyt takana 24 pään leikkausta näiden 19 vuoden aikana ja elämä on ollut veitsen terällä monta ketaa on Elämän arvot menneet uusiksi. Elän juuri tässä hetkessä ja nautin pienistäkin asioista.
Meillä eletään tavallista lapsiperheen elämää. Perheessämme on paljon eläimiä. joista saamme kaikki voimaa silloinkin kun tuntuu että voimat loppuvat.
Olen käynyt syvän masennuksen läpi kun käsittelin vammautumistani. Olin vihainen ja mietin vain että miksi minulle kävi näin!! Katkera en osannut olla ikinä. Vertaistuki on minulle se kantava voima. Sopeutumis valmennuskursseilla sen tajusin. Oikeasti meitä on muitakin ja näistä asioista voi selvitä.
Siinä syy siihen miksi itse lähdin heti vertaistoimintaan mukaan niin näkövamma kun epilepsia puolellakin. Luonteeltani kun olen ulospäin suuntautunut ja tahdon antaaa muillle sen tiedon, jotta vaikea vammaisenakin voit Elää täyttä Elämää.
Minulla on nykyisin tapana sanoa , että ensin pääätän mitä tahdon tehdä ja sen jlkeen vasta miten sen teeen. Mutta kaikesta selviää ja tahto tilasta se on kiinni.
Nykyisin tahdon osallistua ammattilaisten rinnalla hoitooni,koska on tärkeää että oma kokemustietoni otetaan avuksi hoidossani näiden sairauksien kanssa mitä minulla on joita ei voi pois hoitaa,mutta niiden kanssa voin Elää täyttä Elämää.
Nykyisin minulla on jo 7. opaskoira käytössäni. Tähän liittyy paljon kipeitäkin asioita. Ensimmäinen oppaani Leni ehti minulla olla vain ½ vuotta sairastuttuaan sydämmen laajentumaan ja kuoli käsiini. Minulla on ollut myös ns uudelleen sijoitettuja koiria, joiden olen tiennnytkin olevan vain väliaikaisia, eikä 10 vuoden yhteistyöstä ole voinut edes haaveilla… Puhutaaan siis 4kk-3 vuoden ajoista näiden koirien osalta. Mutta nämä koirat ovat kasvattaneet minusta Erittäin osaavan koiran käyttäjän ja yleeensä tuolla liikkuessamme minua luullaankin Opaskoirien kouluttajaksi.
Ja nyt minulla on ollut maaliskuusta lähtien oppaana Opaskoira Bopi 3½vuotias labbis ruos. Ei koira helpoimmasta päästä,mutta minulle juuri Oikea kaveri ja toivon että saamme tehdä yhteistyötä siihen asti että Bopi täyttää 12 vuotta ja jää eläkkeelle, näin olisi tarkoitus.
Sairastuminen on tehnyt minusta ihmisenä vavemman. Jollen olisi sairastunut olisin varmasti aivan erillainen. Ajatelisin enenmän ulkonäöllisiä asioita ja olisin ehkä aika pintaliitäjä. Nyt mietin Elämää paljon syvällisemmin.
Meillä Eletään juuri tässä hetkessä nauttien Elämästä siinä muodeossa kun se sen meille antaa. katkeruus kun ei voi voimauttava asia missään tapauksessa Elämässä.
Kirjoitan sivua www.facebook.com/katjajaopaksoira . Kirjoitan sitä siksi että jos saan edes yhden ihmisen ymmärtämään että Asenne vamma on se vaikein vamma olen saavuttanut sen mitä hainkin!

Kommentti on suljettu.